lauantai 30. huhtikuuta 2016

Urako tärkein?!

Nyt rakkaat lukijani vihdoin sain itsestäni irti kirjoittaa uusi postaus joka on alkanut häiritä minua päivä päivältä enemmän. Selkäleikkaus joka meni hyvin aiheutti sen, että olen palannut työelämään ja vauhti on ollut oikeastaan valtava. Töitä kun on tullut jälleen tehtyä vuodessa lähes kahden vuoden tarpeiksi on alkanut tuolla työmaalla tajuamaan asioita joista sai nauttia silloin viimeksi kun makasi kotona sairaana. Ehkä tuokin kokemus siis oli silloin hyvä kokea, aina oppii arvostamaan jotain kun jotain viedään. Tällä kertaa vietiin se aika joka nyt menee töihin.

Sekö se sitten tosiaan on niin, että aina kannattaisi pyrkiä elämässään eteenpäin ja tehdä ne samat temput kuin omat vanhemmat, naapurit, tuttavat ja vaikka ne tuntemattomatkin? Tempuilla tarkoitan tällä kertaa sitä elämää. Ensin etsitään opiskelupaikka sitten työpaikka ja sitten odotetaan eläkeikää. Näillä eväillä mennään ja "eletään". Itse kutsun tätä oravan pyöräksi jolla me tätä suurta muurahaispesäämme ylläpidetään mutta ihmiset on niin hyvin aivopesty tähän valtioita elättävään strategiaan että ei siitä kannata tässä sen enempää.. Lähinnä tulossa on yksilön valinnasta kertovaa tarinaa jota en tunnu osaavan itsekään noudattaa mutta ymmärrän sentään tekeväni väärin ja olen sen vuoksi jopa pahoinvoinut ja itseäni haukkunut tosissaan.

Eteenpäin siis.. Noh tässä olen viimepäivinä törmännyt vielä normaaliakin enemmän siihen kun ihmiset rehvastelevat sillä, kuka on eniten tehnyt töitä ja kenellä eniten ylityöt napsuu. Sehän on aina se paras ihminen joka eniten jaksaa painaa hommia vai mitä ? (ei muuten tosiaankaan ole mutta näinhän sitä ajatellaan)...
Itsekin olen aina joutunut töissä painamaan enemmän kuin mitä ne TES tunnit antaisi myöten ja joskus erehtynyt sillä reteilemäänkin ja reteilemättäkin on tultu sanomaan että olet "työnarkomaani, kova tekemään töitä, työhullu jne". Tässä kohtaa voinen kertoa tarinan joka liittyy siihen olenko minä koskaan tehnyt ylitöitä sen lisäksi, että tälläkin hetkellä jokainen työpäivä (4-5kpl viikossa) venuu noin 16 - 18tuntiseksi. No tosiaan joskus vuosia takaperin tein hitsaus hommia ja ohessa myyntityötä ajanvarauksella ihmisten koteihin. Hitsaushommissa oli suhteellisen hiljaista joten otin tuon myyntipestin vastaan.
Sitten se tapahtui ja eräs tuttavayrittäjä soitti ja kysyi ehdinkö heille yövuoroon hitsariksi 12h vuoroihin. Innoissani töistä vastasin heti, että tottakai. Paripäivää myöhemmin löi läpi urakka josta olin tarjonnut ja pääsin purkamaan eräitä teräksisiä suuria lämmityspannuja (todella raskas ja suuri työ). No sitten päivärytmi alkoikin hyvin pian valjeta kun menin ilta kuudelta hitsaamaan, sieltä pääsin aamukuudelta ja tietenkin painuin sitten tähän niin sanottuun normaali työaikaan purkamaan noita pannuja. Kun siellä olin hiestä märkänä taistellut tuonne noin neljään saakka tuli myyntikeikkoja joissa normaalisti meni noin 4h mutta nyt ne piti peseytymisineen rutistaa pariin tuntiin jotta taas ehtii kello kuusi illalla hitsaamaan. Tätä jatkui muutama viikko tai ehkä kuukausi en oikein ole edes varma. Ainut hetki nukkua oli oikeastaan tuossa hitsausvuoron jälkeen jos kehtasi ottaa parin tunnin unet ja mennä pannu työmaalle vasta kasiksi. Usein nukahdin hitsatessa ja heräsin kun haalarit paloi, vähän tuli palovammojakin. Nukuin seisaaltani myyntitilaisuudessa. Nukuin pannujen keskellä plasmaleikkuri kourassa. En enää olisi osannut laskea edes 3x3 jos joku olisi kysynyt. Tuotti vaikeuksia tietää mikä päivä on tai mikä vuosi. Pisimmät työpäivät yhteen putkeen oli noin 40h joiden päälle saattoi saada pari tuntia unta. Viikonloput meni myös töissä mutta onneksi ilman hitsausvuoroa. Tapasin isäni Lidlin parkkipaikalla (mies joka on alkoholisti). Hän näki minun verenpunaiset silmäni ja havaitsi erittäin hataran ajatusmaailmani ja jopa hoippuvan kävelyni ja kysyi ensimmäisenä sixpäkki kourassaan POIKA, OLETKO ALKANUT RYYPPÄÄMÄÄN!?! ja oli jopa vähän pahana. Tämän kuullessani ja vieläpä hänen suustaan, en voinut kuin istua autooni joka onneksi oli jo vieressäni ja lähteä kohti seuraavaa työmaata miettien "tuo oli se varmaan se kiitos näistä töistä"..

Tälläistä on ollut minun työelämäni suurelta osin. Toki joskus on saanut ottaa rennomminkin mutta eipä kovin usein. Heti kerrankin kun pääsin "normaali" töihin en voinut olla olematta siellä aamu seitsemästä ilta kymmeneen kun olin tottunut. Toisessa työssä työaika alkoi kello 8 mutta olin aina paikalla jo klo 7 kun en osannut olla pois. Tästä en palkkaa saanut mutta kun pää sanoi, että pakko mennä töihin!

Silloin pidin erästä paljon töitä tekevää miestä lähes jumalana mutta lähivuosina olen tajunnut jotain. Minulla on lapsi!!! Onko jonkun ura tai koulu tai joku muu harrastus niin paskantärkeä, että lapsen lapsuudella ei olekaan väliä?  Nimittäin nykyään kun kuulen ihmisten reteilevän sillä miten paljon he niitä töitä oikeastaan tekevätkään (lisäksi nämä tarinat ovat usein reilusti väritettyjä ja lihavoituja) mutta niin tai näin. Kun he näitä työ tarinoitaan kertovat tulee mieleen sanat jotka tulivat muuten suoraan sydämestä myös appiukoltani joka on minulle todella tärkeä ystävä. Hän sanoi kun olin kertonut näitä tarinoita kuulleeni "sitten se on kyllä täysin idiootti". Mietin hetken mitä hän tarkoitti mutta sitten tajusin appiukon ajattelevan juuri kuten minä nykyään. Jos on varaa ihmisellä jolla on lapsia  rehvastella sillä, että antaa aikansa työlle ja tälle elämän oravanpyörälle mielummin kuin oman lapsensa kasvamisen katseluun niin "se on täysin idiootti".

Töitä saa aina ja niitä saa tehdä vaikka ilmaiseksi jos haluaa mutta entä se lapsen lapsuus??? Saatko uuden mahdollisuuden nähdä ensimmäiset askeleet jos missasit ne ensimmäisellä kertaa? Saatko uuden mahdollisuuden nähdä kun hän oppi ajamaan pyörällä tai uimaan? Saatko uuden mahdollisuuden nähdä kun hän lähtee kouluun? Saatko myöhemmin mahdollisuuden olla häntä vastassa lohduttamassa kun hän tulee koulusta itkien jotain huoltaan?? Olitko paikalla? Missä olit ? Oliko tärkeämpää? Kysy nämä kysymykset peilin edessä itseltäsi ja jos vastauksesi ovat niin sanotusti hällä väliä niin voit oikeasti sanoa olevasi vanhempi joka ei välitä omasta lapsestaan. Joka on hankkinut lapsen vain sen takia kun teki mieli, unohtaen sen vastuun ja rakkauden jonka se lapsi vaatii.

Jotkut pääsevät tästä yli hommaamalla uuden lapsen aina kun edellinen alkaa olla "liian iso" sitten on taas mahdollisuus antaa tälle uudelle tulokkaalle aikaa ja jos ei ole niin hommataan taas uusi. Ihminen ei kuitenkaan ole mikään tavara jonka voi korvata.

Nostan hattua niille äideille ja isille jotka jäävät kotiin lapsensa takia ja unohtavat hetkeksi omat uransa ja asiansa sillä se on TÄRKEINTÄ mitä koskaan voi kukaan tehdä. Itse sain luojan kiitos olla lapsen ollessa vauva jonkun verran kotona ja mihinkään en sitä aikaa vaihtaisi. En koskaan antaisi itselleni anteeksi jos en olisi ollut läsnä tiettyinä hetkinä. Nyt kun taas työt pakottavat olemaan aivan liikaa poissa ei mikään muu vaivaa tottunutta työläistä kun ajatus siitä, että lapsellani ei ole kunnollista isää joka olisi läsnä. Kun tämä isä on läsnä se on niin väsynyt, että se ei jaksa tehdä mitään kivaa. Tästä jos jostain tulee todella paha olo ja mielestäni aivan syystä.

Älkää ihmiset päästäkö hukkaan sitä joka on tärkeintä, teidän uranne kehittämiseen tulee vielä aikansa mutta lapsen lapsuus on silloin kun se on. Jos joudutte pakosta kuitenkin näin tekemään niin älkää rehvastelko sillä jos ette halua näyttää täysin idiooteilta. Kaikkihan ovat tehneet töitä niin ja niin paljon ja aina joku on tehnyt enemmän mutta onko se tosiaan sen arvoista? Syyksihän on hyvä heittää, että sitten on lapsen hoitoon rahaa jne. Kysyin omalta lapseltani nyt kun hän alkaa asioista tajuamaan, että haluatko mielummin jonkun lelun jos mentäis hakemaan ja iskä sitten lähtis töihin vai haluatko mielummin aikaa isin ja äidin kanssa? Entä haluatko mielummin, että sanon sinulle joka päivä rakastavani sinua vai että ostan sinulle joka päivä uuden lelun? Lapsen vilpittömät vastaukset olivat "haluan olla teidän kans" sekä "sanot että rakastat kun minäkin rakastan sua". Tässä kohtaa silmät kastuvat melkein väkisinkin eikä suinkaan surusta. Näitä tunteita ei työmaalta saa vaikka palkka olisi miten valtava... Hyvin pian tulee se aika kun ette enää lapsenne mielessä ensimmäisenä ja silloin voi sanoa, että "nyt on myöhäistä". Vielä tulee aika jolloin lapsi toivoo että kumpa ei tarvitsisi mennä porukoille kylään, kumpa isä ei tänään soittaisi. Vielä olette itse vanhuksia jotka tuupataan hoitokotiin sillä lapsi muistaa. Ette tekään hänelle ehtineet aikaa antamaan.

Pistikö miettimään? Onko reteilyn aihe painaa töitä niin paljon kuin pystyy? Noh kukin ajatelkoot miten lystää.

Kommentoikaa ihmeessä rohkeasti...



Kiitos ja kumarrus lukijoille. Sekä toive, että luette muitakin tekstejäni jos tämän jaksoitte loppuun lukea.
- Opinio

Tykätkää, jakakaa, seuratkaa ym facebookissa, blogilistoilla jne jne ... Kaikki auttaa jaksamaan kirjoittelun jatkamista. Ilman yleisöä on turha esiintyä, en ole vielä tarpeeksi poliitikko.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä vielä mietit? Kirjoita nyt vaan se kommenttisi.. Jos on jotain sanottavaa se kannattaa sanoa!