sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Meille tulee häät

Noniin tosiaan tulee.

Onhan se ollut tiedossa jo vähintään kuukausia mutta tavallaan jopa vuosia. Ainahan me ollaan tiedetty, että joskus se päivä tulee. Ja nyt se sitten tulee 23. pv heinäkuuta.

Jännittääkö? No ei oikeastaan mutta puolisoa senkin edestä. Suurempia riitoja ei vielä olla saatu aikaiseksi eikä muutenkaan suuria vastoin käymisiä jos ei lasketa ainaista pikku vääntöä tuon rahapussin kanssa.

Ajatuksia sen sijaan on tullut monenlaisia. Niin monessa paikassa on joutunut pettymään totaalisesti häiden suhteen.
Olen joutunut huomaamaan, että kun menee hakemaan häihin jotain (koristeita, pukuja, juomia, ruokia jne jne) niin aina meininki on joko / tai. Tällä tarkoitan tilannetta jossa myyjä on joko että "jaa häihin vai, no mitä sitten" eli heitä ei enää tosiaankaan jaksa kiinnostaa mihin sinä sitä pukua tai ruokaa tai mitä nyt milloinkin ajattelit laittaa kunhan nyt vaan ostat sen. Ehkä he ovat vaan leipiintyneet ihmisten hössötykseen tai eivät ole itse kokeneet ko. onnea ja ovat vähän siitä kateellisia tai sitten vaan kertakaikkiaan ei jaksa kiinnostaa.
Toinen ääripää on myyjät joilla ei välttämättä suusta tule kuin hymy mutta silmistä näkee ajatuksen "nuo järkkää häitä, ne siis paasaa rahaa ihan mihin vaan ja saan vihdoin myytyä kaikkea turhaa roinaa hyvällä katteella, jippiiiii".

Varsinainen tarkoitus on siis ainakin kaupoissa kierrellessä mitätön. Aina parempi mitä vähemmän myynti henkilökunta tietää häistäsi. Mutta hankalahan se on ostaa sormustyynyjä, kakunkoristeita, bride tai just married tarroja ilman että myyjä pääsee vihille siitä mihin nämä kamat on menossa ja ehtii jo napauttaa kassa koneeseen +10% nappulan pohjaan samalla keksien selitystä miksei alennukset koskekaan juuri näitä tuotteita vaikka koiran kokoisia -50% lappuja on joka puolella.

Yksi taho on toki yllättänyt ja toivon että pätee muuallakin eikä vain tuossa naapuripitäjän seurakunnassa. Nimittäin kirkko.
Pappi, kirkkoherranviraston työntekijät jne kaikki ovat olleet erittäin hyvin mukana eivätkä yhtään nuivalla asenteella liikenteessä ja jopa välillä on tuntunut siltä kuin nämä olisivat ainoat häät joita he ovat pitäneet. Sitähän nämä ovat meille. Mutta he sentään ovat mukana useissa häissä päivittäin niin on hankala edes tajuta miten he jaksavat ottaa parin huomioon ja tajuavat sen miten tärkeä asia se tälle parille on. Lisäksi on pakko mainita että tämä mahtava palvelu ei maksa mitään. Ja joo ennenkuin joltain pääsee poru niin maksetaanhan me joo kirkollisveroa ja BLAA BLAA BLAA. No sillä pikkuruisella verolla saa uskomattoman paljon. Nyt kun olemme kirkossa käyneet ehkä vähän tiuhemmin kuin yleensä ja olemme päässeet todistamaan sitä että kirkossa tosiaan voi henkilökuntaa vaivata ihan rauhassa ja esittää tyhmiä kysymyksiä, pyytää pappia ristimään, kastamaan, siunaamaan, vihkimään ja vaikka mitä eikä maksa tosiaan mitään paitsi tuon mitättömän kirkollisveron. Kyse on enemmänkin palvelusta jota ihmiset eivät tajua käyttää ja sitten nillitetään siitä kirkollisverosta jossain nurkantakana. No mitäpä siitä jauhamaan sen enempää mutta kiitän kirkkoa kovasti siitä kaikesta mitä on saatu ja vielä saadaankin.

Puolison jännitys ja innostus on myös aihe joka vähän ihmetyttää  Itse kun ei oikein osaa jännittää eikä tajua myöskään sitä miten juhlan järjestämiseen saa kulumaan kuukausia.. Eikös se ole vain että ruuat pöytään, juomat pöytään, koristeet paikalleen ja avot, se on siinä, aikaa meni max 1pv.. ? No eihän se tosin vissiin ihan niin ole ja pakko myöntää että tuo päivä ei ihan riitä mutta se kuukausien tohina ja hääfoorumien kanssa taistelu on jo ehkä vähän toinen ääripää vaikka ilmeisesti puolisoni ei ole edes pahimmasta päästä :D Osanottoni niille joilla menee vielä lujempaa.

No onhan se toki tärkeä päivä. Itsellä ajatus häistä oli ennen se että ne pitää olla suuuuuuret isot ja valtavat ja tietenkin budjetin pitäisi olla kymmeniä tuhansia. No se varmaan olikin suurin syy siirtää häitä vuosi vuodelta eteenpäin kun noita kymmeniä tuhansia ei vain tahtonut kertyä. Sitten vihdoin annoin periksi ja ajattelin vaan lujaa mielessäni että eikö niistä sitten jotenkin selvitä ja lyötiin päivä lukkoon. No kaikkea supistettiin oikein kunnolla ja 300hlö häistä on nyt tullut noin 50hlö häät joita ei pidetäkään suuressa kirkossa ja juhlita Turun linnassa vaan ne ovat pienessä puu kirkossa ja juhlitaan mökillä. Tosin tuo miljöö kertoo kyllä parin (meidän) tarinaa paljon paremmin kuin linnat ja valtavat juhlat. Me olemme maan läheisiä mökkikulttuurista, telttailusta ja saunomisesta nauttiva pari jolla aina on ollut tapana viettää kavereiden kanssa aikaa lähinnä sen saunan merkeissä. Lisäksi rakkaita asioita on olleet järvimaisemat, luonto ja läheiset. No mikä loppujen lopuksi sopiikaan paremmin kuin pieni mökki järvenrannalla isolla saunalla varustettuna. Häissä siis myös saunottaisiin (ei ihan perus meininkiä varmaan) koska A - me halutaan saunoa ja B - ei kukaan jaksa olla niissä tönköissä puvuissa koko päivää vaan heitetään illalla vapaalle ja nautitaan vaan vapaa päivästä läheisten seurassa tärkeän tapahtuman, ruuan, juoman ja musiikin kera. Myös asuntovaunu joka on yhdessä täysin uudelleen rakennettu pääsee paikalle "lemmenpesäksi" nimettynä. Saapa nähdä sitten mitä siellä tapahtuu.

Kompromissien määrä on ollut valtava muutenkin, vaatteet eivät välttämättä olekaan mitään teetettyjä pukuja, hääautona ei olekaan omaa suurta Mersun 600S:ää (vuokra auto ei tule kyseeseenkään koska allekirjoittanut eli sulhanen on niin perusteellinen autoharrastaja että muiden autoilla ei ajella), sormuksena ei ole 10 000€ timantti möykkyä, ruokana ei olekaan täydellistä michelin tason seisovaa pöytää, juomina ei olekaan hienoimpia viinejä ja omaa baarimikkoa joka taikoisi paukun kuin paukun. Myöskään paikalle ei tullut Calvin Harriksen tasoista DJ:tä tai muutakaan bändiä. No oikeastaan kaikesta on joutunut tekemään omassa päässään kompromissin tai luopumaan ajatuksesta vallan mutta silti mieli on yllättävän hyvä ja vitsinä olenkin sitten kerännyt päähäni listaa kaikista asioista jotka ei toteunut. Tällä hetkellä oikeastaan mikään ei ole mennyt niin kuin olisin toivonut MUTTA tärkeintä ei välttämättä olekaan tuo kaikki prameilu ja materiaali kun sitä ei kerran ole. Olenkin asettanut aivan uudet prioriteetit ja ne ovat vielä paljon tärkeämmät. Tärkeintä onkin tässä tapauksessa varsinkin morsiamen ilo koska hän on prinsessa päivänsä takuulla ansainnut, läheisten osallistuminen (monet tuttumme tekevät häihin ruokia ja vaikka mitä) ja tietenkin viimeisenä mutta ei todellakaan vähäisimpänä vihkiminen. Sen pitäisi olla se todellinen syy miksi naimisiin mennään. Nykyään tosin siitäkin on onnistuttu tekemään suorastaan pila. Parisuhteen voi nykyään aloittaa vaikka koiransa kanssa ja sen päälle parisuhteet ja jopa avioliitot ovat kertakäyttökamaa. Jos vähääkään alkaa toisen naama kyllästyttämään niin voi ottaa hatkat parin paperin täyttämisellä ja hetken päästä uusiksi. Itse kun on oppinut että kun naimisiin mennään niin siellä sitten ollaan oli mikä oli. Meillä on harjoittelua takana 13vuotta ja nyt alan jo uskomaan että eiköhän me pärjätä. Olen vitsaillut ankarasti sillä että kaikki mitä olin häiltä toivonut on mennyt "listalta yli"... MUTTA yksi asia on säilynyt ja muuten riittää ja hyvin, nimittäin morsian. Hän on siinä missä kuuluu ja sitä ei prameilut tai muut korvaa mitenkään. Saan hänet vaimokseni ja se on siinä, ei lisättävää.

En tiedä mitä häistä tulee mutta sen tiedän mitä ne merkitsee. Myös läheisten uhraukset ovat liikuttavia. Osa on vääntämässä ruokia kodeissaan joita he sitten tuovat mukanaan. Moni on tulossa hääpaikalle jo päivää ennen koristelemaan. On tullut apua rekvisiitan rakentamiseen. On löytynyt ystävä joka laulaa meille kirkossa ja hänelle säestäjä. On tullut apua rahoitukseen. On tullut apua vaatteiden kanssa. On tullut apua vaikka ja mihin ja aina vaan tulee lisää.
Nyt on vain yksi murhe jäljellä. Mitä sitten kun häät on vietetty? Onko enää mitään mitä odottaa ja miten koskaan korvata kaikille vaiva? Jääkö häistä vaan olo että on oltu kaikille vaivaksi? Miten tälläinen ihminen ansaitsee niin paljon apua ja sen päälle vielä juhlimista? En tiedä miten näistä tunteista pääsee eroon mutta yritetään.

Pyydän kuitenkin niitä jotka tämän lukevat muistamaan miten hienolta tuntuu avun saaminen ja miten vielä hienommalta tuntuu sen antaminen. Ihmisen hyvyys on lopulta niin kaunista että sitä ei pysty mitenkään kuvailemaan. Te jotka olette menossa naimisiin tai olette jo naimisissa muistakaan se tärkeimmät asiat ja älkää ehkä ihan niin lujaa miettikö niitä tarjoiluja, rahan menoa, hienoja paikkoja ja vaatteita vaan keskittykää olennaiseen. Haluatteko käyttää tämän elämän maallisen keräämisen ja palvomiseen vai haluatteko käyttää sen jotenkin muuten.. Tätä kannattaa itseltään kysyä.


sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Äiti


Tällä kertaa kirjoituksen aihe on hyvin selvä. Tästä ei välttämättä tule niin pitkän pitkää huuto vuodatusta millaisia tekstini yleensä muuten ovat koska tällä kertaa aihe ei ole kovin monimutkainen.

Nythän on kyse "vain" äidistä. No ajatus aiheeseen tuli kun tuossa mietiskelin, että mitähän kummaa sitä keksisi äidille kun on tuo äitienpäivä. Yleensähän se on tapana ostaa vähän jotain sydän juttuja kaupasta ja viedä äiti syömään ajattelematta hänen tärkeyttään sen kummemmin. No minulla ei ole varaa lähteä hänen luokseen kun eri paikkakunnilla tätä nykyä asutaan eikä siten myöskään sydämiä kannata kaupasta ostella. No vaikka olisi rahaakin niin miten sitä sitten voisi äitiä mukamas tarpeeksi muistaa. Usein joudun tavallaan häntä laiminlyömään enkä pidä yhteyttä läheskään tarpeeksi mutta tämä elämä nyt sattuu olemaan vähän hektistä.  Ja kyllä hän mielessä on jokapäivä, uskoipa hän sitä tai ei.

Sen kuitenkin olen tajunnut että hän on lähestulkoon ainut ihminen joka on aina läsnä. Siis kirjaimellisesti. Ehkä hän ei vieressä seiso mutta aina kun on jotain ongelmaa niin aina ensimmäisenä yleensä tulee mieleen, että voisiko äiti jotenkin auttaa. No monessa asiassa hän ei aikuista miestä voi auttaa mutta jo pelkän tuon ajatuksen tulemisella mieleen on varmasti suuri merkitys. Tietynlaisen turvan kuitenkin aina on äidistä saanut. Lapsuus oli mitä oli, riitelyä, alkoholismia, verta, tappelua, köyhyyttä ja muuta mukavaa ajankulua. Ainut pysyvä turva oli aina äiti vaikka minäkin jouduin joskus häntä pelastamaan mutta kuitenkin.

Äitini valitettavasti silloin tällöin joutuu varmasti miettimään että olisiko pitänyt tehdä jotain toisin kun minusta on tullut tälläinen. Olenhan sentään kuuluisa siitä miten hienosti olen jokaisen tekemäni asian sössinyt. Mutta olenpa tajunnut erään paljon tärkeämmän asian johon takuulla on äidillä ollut suuri vaikutus. Nimittäin minä kaikessa surkeudessani olen kuitenkin hyvin hyvin kiltti ihminen, monen mielestä kuulemma hyvä isä, ajattelevainen, ystävällinen ja yritän aina ajatella muita ennen itseäni. Siis näin olen kuullut ja pakkohan se on itsekin myöntää kun jokapäivä tulee puntaroitua tilanteita siten että jollain muulla olisi mahdollisimman hyvä, vaikka itse sitten ei ehkä saisi sitä mitä halusi tms.

Tuon opettamiseen ei pysty läheskään kaikki. Siihen tarvitaan äiti!! Äitini voi siis mielestäni lakata murehtimisen tai ehkä jopa itsensä syyttelyn ja miettiä miten hyvän pohjan olen elämääni saanut. Raha on maallista rompetta mutta se miten ihminen suhtautuu toisiin ihmisiin, lapsiin jne on mielestäni paljon tärkeämpää. Miten voin koskaan kiittää häntä tarpeeksi siitä että olen minä, siis minä!. En mitenkään mutta hän varmasti sen tietää tuolla jossain mielensä sopukoissa miten paljon on vaikuttanut hänen jokainen tekonsa.

Häntä on kiittäminen siitä, että kelpaan puolisolleni tulevaisuudessa aviomieheksi.
Häntä on kiittäminen siitä että lapsellani on kuulemma hyvä isä ja paljon rakkautta perheemme sisällä.
Häntä on kiittäminen siitä ajatusmaailmastani että muut voi laittaa usein itsensä edelle jolloin muiden ilosta saakin paljon suuremman ilon kuin olisi muuten saanutkaan.
Häntä on kiittäminen että tiedän miten pahakin tämä maailmaa saattaa tietyissä tilanteissa olla, on todella hyvä tietää että koko elämä ei todellakaan ole pumpulia.
Häntä on kiittäminen siitä että tiedän myös hyvyyttä olevan todella todella paljon.
Häntä ja lapsuuttani on kiittäminen siitä että tiedän ettei lapsen aikana tippakaan viinaa ole näkyvillä eikä sitä myöskään käytetä lasten aikana tai tulee tästä talosta lähtö.
Oliko näistä asioista joku huono? Olisinko oppinut nämä asiat jos äitiä ei olisi ollut? No EI JA EN!


Turvallinen elämä lapselleni ja perheelleni on siis osa seuraus pahasta lapsuudestani ja äitini saumattomasta huolehtimisesta sekä rakkaudesta olinpa sitten missä hyvänsä. Kuten edelleenkin, missä vain menenkin hän murehtii onko kaikki hyvin, toivottavasti olen varovainen ja toivottavasti jaksan jne. tuntuuhan se hassulta kun olen sentään jo aikuinen ihminen mutta samalla ymmärrän häntä hyvin. Noinhan minäkin ajattelen omasta lapsestani mutta sitä ei vaan tahdo tajuta ennen kuin oikein miettii. Murheita on siis valtava kasa kantaa mutta silti äiti jaksaa hymyillä. Hän ei koskaan ole lopullisesti tuominnut tai hylännyt vaikka miten lujaa olen yrittänyt antaa siihen syyn. Rankaista hän on saattanut mutta ei koskaan niin etteikö se olisi lopulta ollut minun etuni. Usein hän on myös joutunut rangaistuksensa perumaan kun ei ole hennonnut katsella jos vaikka on ollut arestia. Ehkä se on ollut vähän "huono juttu" antaa periksi mutta se kertoo vain ja ainoastaan hänen hyvyydestään.

Kaikki äidit, tänään on teidän päivänne älkääkä MISSÄÄN TAPAUKSESSA VÄHÄTELKÖ sitä miten tärkeitä te olette ja miten paljon te vaikutatte pitkälle tulevaisuuteen lapsienne ja lastenlapsienne kautta. Miettikääpä sitä. Muistakaa myös teidän äitejänne, he ovat syy siihen että teistä on tullut äitejä ja olette saaneet kokea lapsena rakkautta jota nyt osaatte antaa omille lapsillenne.

Muistakaa kuitenkin myös se, että tämä ei todellakaan ole ainut päivä vuodesta kun se äiti on äiti. Hän on tasan 365pv vuodessa äiti ja aina hälytysvalmiudessa varmistamaan että teillä on kaikki hyvin. Voiko joku vaatia enemmän? Muistakaa äitiä aina kun se on mahdollista ja aina kun siltä tuntuu, se lienee se tärkein pointtini. Itse en sitä ilmeisesti osaa mutta tiedän oman äitini tietävän missä mennään.

Kiitos rakas äiti kaikesta menneestä ja tulevasta, olethan mukana vielä kauan! Ilman äitiä ei ole enää turvaa.

Kiitos myös puolisolleni joka on minun lapselleni varmasti hänelle paras äiti jonka voisin toivoa. Kiitos myös hänen äidilleen joka on hänestä omalta osaltaan tehnyt noin hyvän äidin. Minä väitän aina että olen kuin Aku Ankka, siis tuurini takia mutta tämän tekstin kun katselin läpi ja mietin noita äitejä jotka tuossa ympärillä on. On pakko sanoa, että minulla on ollut onnea kuin Hannu Hanhella.

Jokainen päivä olkoot niin äitien, isien kuin lapsienkin. Mutta tänään laitetaan liput salkoon äideille!

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Urako tärkein?!

Nyt rakkaat lukijani vihdoin sain itsestäni irti kirjoittaa uusi postaus joka on alkanut häiritä minua päivä päivältä enemmän. Selkäleikkaus joka meni hyvin aiheutti sen, että olen palannut työelämään ja vauhti on ollut oikeastaan valtava. Töitä kun on tullut jälleen tehtyä vuodessa lähes kahden vuoden tarpeiksi on alkanut tuolla työmaalla tajuamaan asioita joista sai nauttia silloin viimeksi kun makasi kotona sairaana. Ehkä tuokin kokemus siis oli silloin hyvä kokea, aina oppii arvostamaan jotain kun jotain viedään. Tällä kertaa vietiin se aika joka nyt menee töihin.

Sekö se sitten tosiaan on niin, että aina kannattaisi pyrkiä elämässään eteenpäin ja tehdä ne samat temput kuin omat vanhemmat, naapurit, tuttavat ja vaikka ne tuntemattomatkin? Tempuilla tarkoitan tällä kertaa sitä elämää. Ensin etsitään opiskelupaikka sitten työpaikka ja sitten odotetaan eläkeikää. Näillä eväillä mennään ja "eletään". Itse kutsun tätä oravan pyöräksi jolla me tätä suurta muurahaispesäämme ylläpidetään mutta ihmiset on niin hyvin aivopesty tähän valtioita elättävään strategiaan että ei siitä kannata tässä sen enempää.. Lähinnä tulossa on yksilön valinnasta kertovaa tarinaa jota en tunnu osaavan itsekään noudattaa mutta ymmärrän sentään tekeväni väärin ja olen sen vuoksi jopa pahoinvoinut ja itseäni haukkunut tosissaan.

Eteenpäin siis.. Noh tässä olen viimepäivinä törmännyt vielä normaaliakin enemmän siihen kun ihmiset rehvastelevat sillä, kuka on eniten tehnyt töitä ja kenellä eniten ylityöt napsuu. Sehän on aina se paras ihminen joka eniten jaksaa painaa hommia vai mitä ? (ei muuten tosiaankaan ole mutta näinhän sitä ajatellaan)...
Itsekin olen aina joutunut töissä painamaan enemmän kuin mitä ne TES tunnit antaisi myöten ja joskus erehtynyt sillä reteilemäänkin ja reteilemättäkin on tultu sanomaan että olet "työnarkomaani, kova tekemään töitä, työhullu jne". Tässä kohtaa voinen kertoa tarinan joka liittyy siihen olenko minä koskaan tehnyt ylitöitä sen lisäksi, että tälläkin hetkellä jokainen työpäivä (4-5kpl viikossa) venuu noin 16 - 18tuntiseksi. No tosiaan joskus vuosia takaperin tein hitsaus hommia ja ohessa myyntityötä ajanvarauksella ihmisten koteihin. Hitsaushommissa oli suhteellisen hiljaista joten otin tuon myyntipestin vastaan.
Sitten se tapahtui ja eräs tuttavayrittäjä soitti ja kysyi ehdinkö heille yövuoroon hitsariksi 12h vuoroihin. Innoissani töistä vastasin heti, että tottakai. Paripäivää myöhemmin löi läpi urakka josta olin tarjonnut ja pääsin purkamaan eräitä teräksisiä suuria lämmityspannuja (todella raskas ja suuri työ). No sitten päivärytmi alkoikin hyvin pian valjeta kun menin ilta kuudelta hitsaamaan, sieltä pääsin aamukuudelta ja tietenkin painuin sitten tähän niin sanottuun normaali työaikaan purkamaan noita pannuja. Kun siellä olin hiestä märkänä taistellut tuonne noin neljään saakka tuli myyntikeikkoja joissa normaalisti meni noin 4h mutta nyt ne piti peseytymisineen rutistaa pariin tuntiin jotta taas ehtii kello kuusi illalla hitsaamaan. Tätä jatkui muutama viikko tai ehkä kuukausi en oikein ole edes varma. Ainut hetki nukkua oli oikeastaan tuossa hitsausvuoron jälkeen jos kehtasi ottaa parin tunnin unet ja mennä pannu työmaalle vasta kasiksi. Usein nukahdin hitsatessa ja heräsin kun haalarit paloi, vähän tuli palovammojakin. Nukuin seisaaltani myyntitilaisuudessa. Nukuin pannujen keskellä plasmaleikkuri kourassa. En enää olisi osannut laskea edes 3x3 jos joku olisi kysynyt. Tuotti vaikeuksia tietää mikä päivä on tai mikä vuosi. Pisimmät työpäivät yhteen putkeen oli noin 40h joiden päälle saattoi saada pari tuntia unta. Viikonloput meni myös töissä mutta onneksi ilman hitsausvuoroa. Tapasin isäni Lidlin parkkipaikalla (mies joka on alkoholisti). Hän näki minun verenpunaiset silmäni ja havaitsi erittäin hataran ajatusmaailmani ja jopa hoippuvan kävelyni ja kysyi ensimmäisenä sixpäkki kourassaan POIKA, OLETKO ALKANUT RYYPPÄÄMÄÄN!?! ja oli jopa vähän pahana. Tämän kuullessani ja vieläpä hänen suustaan, en voinut kuin istua autooni joka onneksi oli jo vieressäni ja lähteä kohti seuraavaa työmaata miettien "tuo oli se varmaan se kiitos näistä töistä"..

Tälläistä on ollut minun työelämäni suurelta osin. Toki joskus on saanut ottaa rennomminkin mutta eipä kovin usein. Heti kerrankin kun pääsin "normaali" töihin en voinut olla olematta siellä aamu seitsemästä ilta kymmeneen kun olin tottunut. Toisessa työssä työaika alkoi kello 8 mutta olin aina paikalla jo klo 7 kun en osannut olla pois. Tästä en palkkaa saanut mutta kun pää sanoi, että pakko mennä töihin!

Silloin pidin erästä paljon töitä tekevää miestä lähes jumalana mutta lähivuosina olen tajunnut jotain. Minulla on lapsi!!! Onko jonkun ura tai koulu tai joku muu harrastus niin paskantärkeä, että lapsen lapsuudella ei olekaan väliä?  Nimittäin nykyään kun kuulen ihmisten reteilevän sillä miten paljon he niitä töitä oikeastaan tekevätkään (lisäksi nämä tarinat ovat usein reilusti väritettyjä ja lihavoituja) mutta niin tai näin. Kun he näitä työ tarinoitaan kertovat tulee mieleen sanat jotka tulivat muuten suoraan sydämestä myös appiukoltani joka on minulle todella tärkeä ystävä. Hän sanoi kun olin kertonut näitä tarinoita kuulleeni "sitten se on kyllä täysin idiootti". Mietin hetken mitä hän tarkoitti mutta sitten tajusin appiukon ajattelevan juuri kuten minä nykyään. Jos on varaa ihmisellä jolla on lapsia  rehvastella sillä, että antaa aikansa työlle ja tälle elämän oravanpyörälle mielummin kuin oman lapsensa kasvamisen katseluun niin "se on täysin idiootti".

Töitä saa aina ja niitä saa tehdä vaikka ilmaiseksi jos haluaa mutta entä se lapsen lapsuus??? Saatko uuden mahdollisuuden nähdä ensimmäiset askeleet jos missasit ne ensimmäisellä kertaa? Saatko uuden mahdollisuuden nähdä kun hän oppi ajamaan pyörällä tai uimaan? Saatko uuden mahdollisuuden nähdä kun hän lähtee kouluun? Saatko myöhemmin mahdollisuuden olla häntä vastassa lohduttamassa kun hän tulee koulusta itkien jotain huoltaan?? Olitko paikalla? Missä olit ? Oliko tärkeämpää? Kysy nämä kysymykset peilin edessä itseltäsi ja jos vastauksesi ovat niin sanotusti hällä väliä niin voit oikeasti sanoa olevasi vanhempi joka ei välitä omasta lapsestaan. Joka on hankkinut lapsen vain sen takia kun teki mieli, unohtaen sen vastuun ja rakkauden jonka se lapsi vaatii.

Jotkut pääsevät tästä yli hommaamalla uuden lapsen aina kun edellinen alkaa olla "liian iso" sitten on taas mahdollisuus antaa tälle uudelle tulokkaalle aikaa ja jos ei ole niin hommataan taas uusi. Ihminen ei kuitenkaan ole mikään tavara jonka voi korvata.

Nostan hattua niille äideille ja isille jotka jäävät kotiin lapsensa takia ja unohtavat hetkeksi omat uransa ja asiansa sillä se on TÄRKEINTÄ mitä koskaan voi kukaan tehdä. Itse sain luojan kiitos olla lapsen ollessa vauva jonkun verran kotona ja mihinkään en sitä aikaa vaihtaisi. En koskaan antaisi itselleni anteeksi jos en olisi ollut läsnä tiettyinä hetkinä. Nyt kun taas työt pakottavat olemaan aivan liikaa poissa ei mikään muu vaivaa tottunutta työläistä kun ajatus siitä, että lapsellani ei ole kunnollista isää joka olisi läsnä. Kun tämä isä on läsnä se on niin väsynyt, että se ei jaksa tehdä mitään kivaa. Tästä jos jostain tulee todella paha olo ja mielestäni aivan syystä.

Älkää ihmiset päästäkö hukkaan sitä joka on tärkeintä, teidän uranne kehittämiseen tulee vielä aikansa mutta lapsen lapsuus on silloin kun se on. Jos joudutte pakosta kuitenkin näin tekemään niin älkää rehvastelko sillä jos ette halua näyttää täysin idiooteilta. Kaikkihan ovat tehneet töitä niin ja niin paljon ja aina joku on tehnyt enemmän mutta onko se tosiaan sen arvoista? Syyksihän on hyvä heittää, että sitten on lapsen hoitoon rahaa jne. Kysyin omalta lapseltani nyt kun hän alkaa asioista tajuamaan, että haluatko mielummin jonkun lelun jos mentäis hakemaan ja iskä sitten lähtis töihin vai haluatko mielummin aikaa isin ja äidin kanssa? Entä haluatko mielummin, että sanon sinulle joka päivä rakastavani sinua vai että ostan sinulle joka päivä uuden lelun? Lapsen vilpittömät vastaukset olivat "haluan olla teidän kans" sekä "sanot että rakastat kun minäkin rakastan sua". Tässä kohtaa silmät kastuvat melkein väkisinkin eikä suinkaan surusta. Näitä tunteita ei työmaalta saa vaikka palkka olisi miten valtava... Hyvin pian tulee se aika kun ette enää lapsenne mielessä ensimmäisenä ja silloin voi sanoa, että "nyt on myöhäistä". Vielä tulee aika jolloin lapsi toivoo että kumpa ei tarvitsisi mennä porukoille kylään, kumpa isä ei tänään soittaisi. Vielä olette itse vanhuksia jotka tuupataan hoitokotiin sillä lapsi muistaa. Ette tekään hänelle ehtineet aikaa antamaan.

Pistikö miettimään? Onko reteilyn aihe painaa töitä niin paljon kuin pystyy? Noh kukin ajatelkoot miten lystää.

Kommentoikaa ihmeessä rohkeasti...



Kiitos ja kumarrus lukijoille. Sekä toive, että luette muitakin tekstejäni jos tämän jaksoitte loppuun lukea.
- Opinio

Tykätkää, jakakaa, seuratkaa ym facebookissa, blogilistoilla jne jne ... Kaikki auttaa jaksamaan kirjoittelun jatkamista. Ilman yleisöä on turha esiintyä, en ole vielä tarpeeksi poliitikko.