maanantai 9. helmikuuta 2015

Kotona taas...

Näin sitä ollaan kotiuduttu jälleen tajuten miten paljon elämä on muuttunut parempaan ja pahempaan.

Paremmalla tarkoitan kiistatta sitä kun huomaa miten oikeaa jalkaa ei enää särje aivan älyttömästi. Miten sen kanssa on edes selvinnyt, sitä nyt toistuvasti kyselee itseltään.. Jotenkin vain.. Lisäksi kotona on tietenkin aina kotona. Siellä on lämmin ja hyvä olla omien rakkaiden ympäröimänä vaikka palvelu sairaalassakin oli täysin moitteetonta muutamaa pikku kömmähdystä lukuunottamatta joista paistoi läpi ainainen tuurini joka minua seuraa mutta on se silti ihan eri asia olla täällä kotona tärkeiden ihmisten lähellä ja nähdä myös ystäviäkin. Ihmisellä on niin hyvä olla kun on ystäviä, läheisiä, rakkaita, perheenjäseniä ym. Heistä hehkuva lämpö ja välittäminen parantaa jopa enemmän kuin mikään lääke. Myös kodin antamat vapaudet ja aikatauluttomuus ovat jotain mitä sairaalassa ei saa. Siellä huolehditaan kellontarkkuudella ammattimaisesti mutta silti kotona asiat toimivat vähemmällä stressillä koska ne soljuvat omaan tahtiinsa. Näillä jutuilla on suuri vaikutus henkisen jaksamisen puolella.

Pahempaan päin on menty siinä mielessä, että nyt kun on terveempi olo kuin pitkään aikaan on todella vaikea olla tekemättä juuri mitään. ollen vain selkä suorana.. On vaikea olla mieleltään terveempi tai onnellisempi kivun ollessa osittain poissa mutta fyysisesti ollen edelleen sairas.. Tiedän tietenkin, että nyt on oikea suunta ja tässä vain odotellaan lopullista paranemista. Jalka tosin tänään muistutti olemassaolostaan aamulla jolloin en voinut kuin hokea "voi ei, voi ei" kun muistin miltä se on tuntunut ja tunsinkin sen. Se meni kuitenkin ohi ja nyt sitä odottaa peloissaanm, että oliko se joku aivojen muisto vai onko se kipu tulossa takaisin. Toivo siis menee ja tulee mikä on aika raastavaa.

Jotain johdatusta johonkin oli pakko olla tuon tosielämän sankarin tapaaminen sairaalassa. Ilman hänen kanssaan jutustelua olisi vielä hankalempaa ja olo saattaisi olla kuin tyhjällä kuorella, kivusta oli kuitenkin muodostunut elämälle jo jonkinlainen ehto / pohja joka piti aina mielessä sen, että tämä on elämää ja sen kuuluu olla kivuliasta.
Mutta nyt kun tajusi tämän sankarin kanssa mistä kaikesta voi selvitä ja silti jaksaa hymyillä onkin nyt helpompi olla positiivinen. Tai tottapuhuakseni on vain vaikeampi olla negatiivinen. Tuntuu nimittäin nololta olla negatiivinen omien pikku vaivojen kanssa kun toinen jaksaa hymyillä vielä tuossakin kohtaa ja aina vain puskea eteenpäin.

On myös ollut hienoa nähdä miten paljon on ihmisiä ympärillä jotka yrittävät auttaa tai ainakin huomioida. Tavallaan tietenkin se ärsyttää kun huomiointi tapahtuu vasta sitten kun on sairaalassa, muuten ei koskaan osata toisia huomioida tai tsempata. No se kuuluu ihmisyyteen ja kyllähän meillä kaikilla on jo itsessämme tarpeeksi tsemppaamista puhumattakaan, että sitä tsemiä pitäisi vielä jakaa muillekin.

Nyt pitäisi voida olla iloinen ja odottaa vaan jokaisen päivän olevan parempi mutta sekään ei välttämättä ole niin helppoa kun tietää mitä sitten tapahtuu kun tästä tervehtyy. Miten voin esimerkiksi olla kahdessa työpaikassa yhtäaikaa? Jaksanko mennä vaikka iltaisin toiseen työhön vai pitääkö jompikumpi unohtaa täysin. Miten toinen työnantaja selviää ilman minua tai meneekö meillä sukset ristiin täysin. Toinen paikka tarjoaisi mahdollisuuden opiskeluun, ihan ok palkan (ei sentään mitään keskitasoa joka Suomessa on suorastaan mahtava mutta jotain kumminkin) ja työ saattaisi myös olla monipuolista ja vaikka mitä. Mutta voinko olla niin itsekäs, että menen sinne jättäen toisen pulaan tai jääkö hän edes mihinkään pulaan vai pärjääkö hän sittenkin ihan ok. Mistä tiedän tämän kaiken jo etukäteen. Soitanko ennustajalle? Kumpi polku lopulta vie pidemmälle tai tuo onnea sekä vakautta jota tosissaan tarvitsisi nyt tiukkoina aikoina kun yrittää nostaa elämänsä tuolta ojasta pikkuhiljaa pois. En tiedä, en vaan tiedä...

Miksi juuri nyt pitää olla niin paljon kaikkea "pureskeltavaa".. On autoremonttia, työpaikkoja, rahahuolia ja vaikka mitä joihin en nyt juuri välttämättä pysty vaikuttamaan niin paljoa kuin pitäisi. Leikkaus siis tekikin minusta hetkellisesti hyvin onnettoman sekä puristi minut todella pahaan väliin kun en tiedä miten päin sitä oikein olisi henkisesti... Elämässä on toki huomannut, että asiat tuppaavat aina jollain ihmeen tavalla järjestyä vaikka olisi kuinka epätoivoisessa tilanteessa. Eipä tässä taida ollakaan muuta oikotietä kun antaa tuon elämän polun viedä vaan eteenpäin ja katsoa mikä se suunta sitten tulee olemaan. Ehkä muutaman viikon päästä löydän itseni yllättäen tilanteesta, että kaikki onkin mennyt ihan mukavasti ja stressi on haihtunut kuin tuhka tuuleen, siis edes osittain. En oleta, että elämä tulisi autuaana nurkan takaa takaisin yhtäkkiä vaan jos siitä palan kerrallaan saa napsittua takaisin niin olen jo tyytyväinen. Ja toivon, että myös muilla on ratkaisujeni kanssa hyvä olla, enkä aiheuttaisi kenellekään mitään pahaa tahtomattani. Toivon, että saan ja osaan tehdä oikeat ratkaisut sitten kun niiden aika tosissaan on. Ei tässä muuta voi toivoa ja jos tuo toive toteutuu voin edelleen olla sitä mieltä, että vuosi 2015 on hyvä vuosi.

Yrittäkää uskoa elämään te kaikki joilla tulee vaikeita päätöksiä eteen ja tuntuu kuin elämä väkisin yrittäisi ajaa teitä pois raiteilta. Ei se sitä tahallaan tee. Mutkatkin on ajettava läpi jotta pääsee takaisin suoralle, sitä se vaan tarkoittaa. Risteysten jälkeenkin tie jatkuu. Todella harvoin edessä on umpikuja ja vaikka olisikin aina voi kääntyä takaisin. Kyllä se tästä! Sanokaa noin itsellenne aina kun olette pahassa tilanteessa ja jos se auta sanokaa se uudelleen niin monta kertaa, että auttaa! Muistakaa myös puhua tai vaikka kirjoittaa asioistanne se helpottaa aina. Vaikka kommenttikenttään jos haluaa. Täällä saa jakaa ongelmiaan ihan rauhassa ilman, että mikään olisi liian pieni tai liian iso ongelma.

Kiitos kun luitte ja toivottavasti vielä osallistutte toiseen tekstiini liittyvään valokuvaus aiheiseen tapahtumaan. Tästä linkinstä onnistuu.

Kiitos ja kumarrus lukijoille. Sekä toive, että luette muitakin tekstejäni jos tämän jaksoitte loppuun lukea.

- Opinio

Tykätkää, jakakaa, seuratkaa ym facebookissa, blogilistoilla jne jne ... Kaikki auttaa jaksamaan kirjoittelun jatkamista. Ilman yleisöä on turha esiintyä, en ole vielä tarpeeksi poliitikko.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä vielä mietit? Kirjoita nyt vaan se kommenttisi.. Jos on jotain sanottavaa se kannattaa sanoa!