tiistai 3. helmikuuta 2015

Elämän kirja

Eilen keskustellessani puolisoni kanssa niitä näitä lähinnä elämän filosofiasta tajusin jotain erittäin merkittävää. Nimittäin itse olen aina ollut sellainen ihminen jolle kovinkaan moni asia ei mukamas ole mainitsemisen arvoinen.

Se lähti siitä kun kerroin hänelle tämän blogin omasta mielestäni suuresta puutteesta joka on se, etten osaa tehdä välipostauksia jotka ovat itsenikin mielestä piristävää luettavaa. Siis postaukset jossa blogaaja pikkiriikkisen avaa omaa elämäänsä ja vaikkapa päivän tapahtumia lauseella tai parilla.
Esimerkiksi: "Kävinpä siinä kaupassa ja kaaduin kun on niin pirun liukasta. Maidot levis katuun. Hoh."..
Minulta ei tahdo sujua tuollaisten hauskojen arjen pikkujuttujen kirjoittaminen. En ensinkään osaa kertoa mitään lyhyesti kun aina tuntuu, että sitten jää tavallaan jotain perustelematta jos kertoo noin lyhyesti. Tässä tapauksessa: missä kaupassa, selvisivätkö nuo maidot, sattuiko mitään jne. Ehkä nuo tiedot ovat täysin turhia mutta tavallaan nehän ovat se perusta tuolle jutulle ja noita asioita tuttavasi kysyisi jos jutun hänelle kertoisit. Toinen isompi syy miksi en noita osaa kirjoittaa on se kun en osaa arvostaa mitään noita pieniä juttuja mitä tapahtuu elämässä tai päivässä. Tai toki minä ne elän ja hetken niille saatan nauraa tai itkeä mutta en osaa kuvitella kertovani siitä jollekin koska pidän sitä liian mitättömänä asiana tässä maailman virrassa. Ehkä ajattelen, että "takuulla hänellä on isompia juttuja kuin minun kaatumiseni". Ihmettelen aina ihmisiä jotka jaksavat tuntikausia puida toistensa mitä turhempia arjen sattumia joilla ei käytännössä ole elämän kannalta mitään merkitystä. Eihän ne voi kiinnostaa ketään. Niin minä ajattelen mutta samalla tykkään jos jossain blogilla vaikka on tuollaisia aina silloin tällöin, ne vievät lukijan heti hetkeksi sinne blogaajan arkeen. Vaikka muuten tekstit olisivat miten pitkä, tylsiä, koskettavia, asiapitoisia, poliittisia tai mitä vaan niin tuossa kuitenkin lukija huomaa, että kyllä tuo kirjoittajakin on ihan tavallinen ihminen jolle sattuu hassuja kommelluksia silloin tällöin. Ei se olekaan mikään kone joka kertoo kaikennäköistä täällä.

Sitten kun aloin asiaa tapani mukaan pureksimaan lisää ja mietin niitä asioita jotka sitten ovat mukamas tärkeitä kuten kihlautuminen, lapsen syntymä jne joita monesti pidetään niitä elämän tärkeinä tapahtumina. Niin minäkin pidin, enkä oikein muita asioita osannut ajatellakaan. Mutta sitten välähti ja tajusin jotain suurta.

Jos elämämme olisi kuin kirja jota yksityiskohtaisesti kirjoitetaan jossain tuolla korkeuksissa vanhalla kauniilla kirjoituskoneella suureen kirjaan ilman kirjoitusvirheitä ja ilman mahdollisuutta poistaa mitään, olisivatkin nämä mielestäni isot asiat enemmänkin vain kirjan sivuja tai kappaleita valmiilla otsikolla. Vaikkapa sivu jossa on otsikko: lapsen syntymä. Se on voimakas sivu mutta täysin tyhjä otsikkoa lukuunottamatta. Ei se asia ole sen suurempi ennenkuin se alkaa muodostaa jatkoa.
Pian siihen alkaakin tulla tekstiä esimerkiksi siitä kun katselet lasta ensimmäistä kertaa käärittynä kapaloon sairaalan vauvapedissä. Näet täysin viattomat silmät ja olet kuin sulaa vahaa, se katsoo sinua silmiin ja tajuat ettei se ole "se" vaan "hän". Saatat jopa tuntea lapsenkin tajuavan samassa jotain vaikka hän onkin vielä niin pieni ja juuri astunut tähän maailmaan ottamaan ensimmäisen kontaktin tulevaan. Hänellä on niin paljon hämmästeltävää ja hän on niin väsynyt ponnistelustaan elämään ettei hän välttämättä ole parhaimmillaan ja hän on lisäksi vielä keskeneräinen mutta silti  hänkin taitaa tietää olevansa turvassa ja jotenkin tiedostaa myös sen, että tuosta ihmisestä joka häntä katsoo, eli sinusta, tulee hänelle vielä yksi suurimmista asioista. Ehkä hän on tavallaan nöyrä ja alistuva edesssäsi ja samalla antaa täysin pyytettömän rakkautensa ja luottamuksensa sinulle vaikka hän ei pysty sitä vielä kertomaan. Hän tietää, että ilman sinua hän ei selviäisi. Hän tietää ettet koskaan häntä hylkää vaikka hän joutuukin usein olemaan hankala koska hän ei osaa vielä itseään ilmaista oikein tai kovin miellyttävästi. Hän tietää, että nyt kaikki on hyvin ja voi jälleen levätä, pelkäämättä mitään. Hetkeksi unohdat kaiken pahan mitä maailmassa on ja keskityt vain siihen mitä näet ja vaivut tunteeseen jossa kaikki tuntuu hyvältä eikä mikään paha voi tätä sinulta viedä. Lapsen jokainen ele tai liikahdus vain vahvistaa tuntemuksiasi koska ne kertovat aina uudelleen hänen olevan uskomaton elävä olento joka on juuri tullut tänne sinun ja puolisosi avustuksella tekemään oman uskomattoman matkansa läpi elämän polkujen. Ja saat vielä kunnian olla saattamassa hänet sen matkan alkuun. Tuota tunnetilaa jos joku pystyisi ylläpitämään elämänsä läpi voisi vihdoin joku oikeutetusti sanoa eläneensä onnellisen elämän. Se tunne kuitenkin jossain kohtaa katkeaa tai siihen tulee taukoja ja se muuttuu kun lapsi alkaa kasvaa ja jopa sen kauniista viattomuudesta ja niistä pikku eleistä tulee niin päivänselviä, ettet enää osaa niille antaa niin paljoa arvoa kuin pitäisi, olethan nähnyt ne jo niin monesti.
Onneksi lapsi järjestää sinulle uusia yllätyksiä oppimalla joka päivä jotain. Ehkä hymyilemään, kikattamaan, konttaamaan tai mitä vaan mitä et ennen ole nähnyt. Annat noille pienille asioille valtavan arvon sillä hetkellä vaikka todellisuudessa meiltä jää esimerkiksi monen hymyt usein täysin huomaamatta ja ne ovat niin pikkuruisia asioita, että emme edes ehdi niitä ajattelemaan tai tajuamaan niiden tärkeyttä. Jos jokainen näkemämme hymy olisi yhtä kallis ja jäisimme sitä tuijottamaan itsekin onnen täyttämänä ei tulisi pahaa päivää koskaan. Tai jos koskaan kukaan ei hymyilisi, eikö sillä olisi suuri merkitys elämäämme ja onnelisuuteemme?

Asiat joita tuossa mainitsin ovat pienenpieniä murto-osia kaikesta mitä kirjan sivuihin kirjattaisiin, sinne mahtuisi niin hyviä kuin huonoja hetkiä, niin hauskoja kuin surullisiakin hetkiä ja niiden väliin vielä paljon paljon muuta. Siellä olisi kaatumiset, nousemiset, onnettomuudet, onnen hetket, siis kaikki hetket...
Näistä hetkistä se elämän kirja vasta saa sisällön joka on paljon suurempi kuin sen otsikot. Olen ollut täysin väärässä ajatellessani aina, että miksi arvostaa pätkääkään pikku asioita kun niillä nyt ei oo mitään väliä. Tai no, sen verran korjaan, että olen ymmärtänyt niiden tärkeyden mutta en ole arvostanut niitä yhtään vaan pikemminkin yrittänyt unohtaa ne ja etsiä seuraavaa otsikon arvoista asiaa.
Jos pikkuasioita ei olisi, elämä olisi vain muutama typötyhjä sivu joissa on suuri otsikko. Otsikot olisivat ehkä: kouluun meno, koulun päättötodistus, työpaikka, tyttö/poikaystävä, kihlat, muutto omaan kotiin, naimisiinmeno, lapsensyntymä, läheisen poismeno, lapsien muutto kotoa, eläke ja oma lähtö. Tuossako se elämä oli. Oli se. Mutta jokaisen noiden otsikoiden alle tulee niitä pikkuasioita sivu tolkulla. Joskus ne ovat oikeasti kovin mitättömiä ja joskus melkein niin isoja, että kelpaisivat otsikoiksi. Niitä yhdistää se, että jokainen niistä on yhtä tärkeä siinä virrassa jossa me valumme eteenpäin tahdoimme tai emme. Aikaa tai elämän virtaa on mahdoton pysäyttää. Se vaan menee ja menee kunnes se jonain päivänä loppuu. Jos et osaa antaa arvoa pienille asioille ei elämässäsi ole sisältöä. Vaan kauniit vankat kannet joiden sisällä on sivuja pelkkien otsikoiden kera. Kuin mestarikirjailijan aloittama teos joka ei koskaan tullut valmiiksi.

Kun vaikka keskustelet kavereidesi kanssa, harvoin puhut pitkään vaan vaikkapa naimisiin menosta eli vain pelkästään siitä hetkestä (otsikosta) kun pappi sanoi "julistan teidät mieheksi ja vaimoksi" vaan yleensä alat heti kertomaan niistä asioista joita päivänä tapahtui ja kaikista pikku kommelluksista ym. Huomaatko? Ei se iso "pääasia" olekaan kuin juuri ja juuri mainitsemisen arvoinen mutta kaikki mitä se aiheutti ennen ja jälkeen on jo varmasti kertomisen arvoista. Yritän kunnostautua arvostamaan niitä hauskoja tai vähemmänkin hauskoja pieniä asioita joita tämä elämä antaa eteeni joka päivä. Näin minun ei tarvitse valua tyhjiä sivuja pitkin vain seuraavaan otsikkoon vaan pääsen nauttimaan koko elämän kauneudesta ja joskus rumuudesta jota ilman kauneutta ei olisi. Olen nauttinut siitä tähänkin asti mutta turhaan olen pitänyt pikkujuttuja mitättöminä, niillä on valtava voima jota voisi verrata vielä vaikka muurahaisiin. Yksi muurahainen ei ole häävi vastus vihollisilleen mutta sitten kun niitä on miljoona alkaa jo tapahtua.

Olen ollut melko hyvä kuuntelemaan vaikkapa puolisoni työpäivän tapahtumat ja tiedän, että siitä tulee hänelle hyvä mieli. Nyt ehkä osaan arvostaakkin niitä asioita vielä enemmän ja kertoa vaikka omistanikin. Vai olisiko parempi, että puolisoni ei olisi edes elänyt tuota niin "turhaa" päiväänsä ollenkaan? EI! Ilman tuota päivää ei nimittäin koskaan seuraavakaan päivä pääse perille. Ilman tuon päivän tapahtumia ei seuraavankan päivän tapahtumat tapahdu. Mihin se johtaa? Ei yhtään mihinkään vaan suureen tyhjyyteen.

Arvostakaa omaanne ja läheisienne arkea siinä missä niitä "suuriakin" asioita. Sen minä toivottavasti tajusin ja opin.

Mitä sanoo lukijat, onko pienillä jutuilla mitään merkitystä? Onko ne kivaa luettavaa jos sellaisia on vai onko ne vain turhaa täytettä tärkeiden asioiden seassa? Onko teillä kerrottavana jotain pientä joka aloittaisi muodostamaan tämän tekstin alle pienen elämänkirjan pätkän kommenttien muodossa.. Kertokaa.


Kiitos kun luitte ja toivottavasti vielä osallistutte toiseen tekstiini liittyvään valokuvaus aiheiseen tapahtumaan. Tästä linkinstä onnistuu.

Kiitos ja kumarrus lukijoille. Sekä toive, että luette muitakin tekstejäni jos tämän jaksoitte loppuun lukea.

- Opinio

Tykätkää, jakakaa, seuratkaa ym facebookissa, blogilistoilla jne jne ... Kaikki auttaa jaksamaan kirjoittelun jatkamista. Ilman yleisöä on turha esiintyä, en ole vielä tarpeeksi poliitikko.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä vielä mietit? Kirjoita nyt vaan se kommenttisi.. Jos on jotain sanottavaa se kannattaa sanoa!