sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Vanhemmuus ei ole helppoa mutta me pystymme siihen yhdessä tai erikseen.



Näin joulun alla on ihminen virittynyt tietynlaiseen tilaan vaikkei niin jouluihminen olisikaan (allekirjoittanut).. Jotenkin kaikki vastoinkäymiset tuntuu rankemmalta kuin muuten, meillehän on uskoteltu ja itsellemmekin olemme uskotelleet, että joulu on aina onnelista huoletonta surutonta aikaa. Siksi asiat tuntuvat vieläkin raskaammilta. Tällä kertaa en voinut olla avaamatta sanaista arkkuani vanhemmuuden vaikeuksista ja ihanuuksista.

Joskus tasan yhdeksän vuotta sitten en todellakaan pitänyt lapsista, voisi sanoa, että inhosin niitä (olen varmaan asiasta maininnutkin). Avopuolisoni (on muuten sama edelleen) oli taas aivan eri mieltä asiasta koska hänen perheessään lisääntyminen oli suorastaan räjähtävää. Joku oli aina raskaana. Minua se hirvitti tosissaan. Omakin puoliso kuitenkin puhui säännöllisesti lapsen hankkimisesta johon vastailin aina, että "ei todellakaan tuu tapahtumaan" olinhan sen itselleni luvannut jo kauan sitten eikä se muutenkaan sopinut "lapsenvihaajan" ajatusmaailmaan. Kuitenkin joskus kun tietyt E:llä alkavat lääkkeet jota nainen ottaa kuukauden jokaisena päivänä kuukautisia lukuunottamatta olivat loppu teimme aikuisten juttuja siitä huolimatta. Jotenkin en osannut siinä kohtaa pelätä, että jotain sattuisi tai alitajuntani kielsi piittaamasta. Ajat menivät eteenpäin vain muutamia viikkoja kun puhelin soi. Olin muistaakseni juuri ammattikoulusta kävelemässä kotiin tai ehkä liikunnan tunnilla, kuitenkin kävelin kaverin kanssa pururataa pitkin. Vastasin puhelimeen (puolisoni soitti).. Hän ei kovin kauaa pidätellyt vaan hyvin pian tuli ilmoitus asiaa joka koski sitä, että minusta olisi nyt sitten hyvää vauhtia tulossa isukki. Olisin kuvitellut, että minut olisi vallannut raivo tai ainakin karmea paniikki mutta juuri samaan aikaan kun lause oli loppu olin todella huojentunut ja onnellinen, ihan tahtomattani. En voinut pitää naamaani ummessa edes kaverilleni kun puhelu oli loppunut vaan hänkin sai tiedon saman tien minun suustani.. Siinä meni parikin päivää täysin jossain kristallimetsässä kun ei osannut muuta edes ajatella. Raskaus aika kai meni niinkuin yleensäkin hommaten vauvalle kaikennäköistä jne samalla katsellen naisen outoja ajatuksia himoja. Minä kuitenkin jossain kohtaa tavallaan sisälläni aloin pelkäämään "miltä se sitten tuntuu kun se syntyy kun en tippaakaan tykkää lapsista enkä osaa mitään tehdä niiden kanssa"... Jossain vaiheessa sitten tasan 8vuotta ja yksi kuukausi takaperin olimme synnytyslaitoksella olleet jo yötäkin ja siellä asiat ei isän kannalta kovin hyvin olleet vaan sain olla siellä paripäivää syömättä (salaa söin sokerit pukuhuoneesta kun olisi kahvia saanut siellä kuulemma keittää mutta ei ollut kuin suodatinpusseja ja sokeria) ja kohtelu oli muutenkin sellaista, että jos olisivat ääneen sanoneet niin jotain tälläista se olisi ollut "ei teitä isiä mihinkään tarvita joten miksi olet täällä, lähde pois" ehkä hoitajilla oli itsellään ollut huono lapsuus tai jotain. Tai sairaalan taso vain oli surkeaakin surkeampi, nimeltä en viitsi tuota onnetonta porinkeskussairaalaa mainita ettei tule kellekään paha mieli.  No en lähde enempää sairaalan palveluita avaamaan vaan tulen siihen kohtaan kun lapsen vihdoin oli määrä syntyä, vaikka meidät jo kerran määrättiin kotiin. Mutta onneksi lääkäri vielä tuli tekemään kotiutus tarkastuksen ja oli kauhuissaan että ei mihinkään kotiin voi näitä lähettää kun synnytys alkaa nyt!. Hän oli oikeassa. Hyvin pian kuului parkaisu ja sitten näin lapseni ensimmäistä kertaa, uskoisin että jopa ennemmin kuin äiti, vaikka olinkin vain tuo nykymaailmassa ilmeisen merkityksetön isähahmo näin kuitenkin lapsen ensimmäisenä. Samaan aikaan joku kaatoi happoa sydämeeni ja se suli välittömästi jättäen välistä useammankin lyönnin. En edes tajunnut mitä tapahtui vaan siitä hetkestä aloin itkemään vaikka minut on kovin ottein opetettu, että mies ei itke! Mutta tämä ei ollut kipua vaan onnea jota en koskaan ollut ennen kokenut. En pystynyt porultani edes napanuoraa leikkaamaan mutta se oli merkityksetöntä, tiesin kuitenkin, että tuota ihmistä joka juuri astui tähän maailmaan suojelisin vaikka omalla hengelläni eikä mikään paha saisi häntä koskaan. Jonkun ajan kuluttua olin pihalla tupakalla ja halusin soittaa onnellisena kaikille mutta yksikin puhelu (äidilleni) meinasi olla jo liikaa kun puhe kangerteli ja itku tuli aina uudelleen, olin enemmän sekaisin kuin kertaakaan aiemmin elämässäni.

Elämä alkoi normalisoitua pian sen jälkeen kun päästiin sairaalalta ja muutama päivä kului vain tuijotellen tuota ihmettä, sain töideni ym puolesta olla todella paljon kotona josta sain monilta ihmetyksiä "miten isä voi olla noin paljon lapsen kanssa ja hoitaa sitä" sekä kiitoksia, että "olisipa kaikki isät samanlaisia". Olin todella hyvilläni sillä olin ainakin vähän onnistunut asiassa josta oli tullut minulle tärkein. Vaikka ehkä neuvolan täditkin alkoivat jo olla kypsiä kun aina se isä oli mukana joka paikassa, vaikka sitä ei mihinkään tarvita.. Lisäksi olin myös usein puolustamassa lasta noilta nykyajan kasvukäyrien vertailulta ym ja sanoin vastaan usein moneen asiaan. Ehkä olisi pitänyt olla hiljaa niin muidenkin isien elämä olisi ollut helpompaa. Halusin vaan suojella lastani kun tuntui, että sitä "haukutaan" kun ei täsmälleen mene jonkun viivan keskellä tietokoneen ruudulla vaikka oli täydellisen terve lapsi. Onneksi. Älkää muutkaan piitatko näistä nykyajan kasvukäyristä tai jostain lapsellisista taulukoista, maalaisjärkikin sanoo, että kaikke me kasvetaan omaan tahtiimme!

Lapsemme alkoi jo muutaman kuukauden ikäisenä nukkua täydet yöunet kun imetys ei valitettavasti kovin kauaa onnistunut (tähän päivään asti hän ei ole meitä edes kymmentä yötä valvottanut, voimmeko olla tyytyväisempiä, emme)..  Paniikki kuitenkin alkoi samalla iskeä kun tajusin vihdoin tuon hyvien asioiden verhon takaa nähdä myös asian toisen puolen. Ei lapsi ole todellakaan pelkkää iloa vaan se tarkoittaa työmaata joka kestää loppuelämän, rahanmenoa jota ei ennen ollut (eräs sijoittaja sanoikin, että lapsi on eräs huonoimpia sijoituksia, oikeasti) ja ennen kaikkea todella suuresta oman ajan osasta luopumista. Ennen olin ahkera käymään hallilla harrastamassa, töissä olin ylimääräistä usein, kavereiden kanssa vietin iltoja jne. Nyt tajusin, että oli luovuttava kaikesta tästä jos halusi olla tämän ihmeen kanssa ja hänen äitinsä kanssa. Pitkän aikaa olin aivan suunniltani sisäisesti koska tämä oli minulle ilon kanssa yhtäaikaa myös suurin menetykseni ikinä. Olihan läheisiä kuollut ja vaikka mitä mutta nyt kuopattiinkin oma elämäni, ihan oikeasti!. Jos voisin vaikuttaa asiaan ehkä olisin muutaman vuoden myöhemmin lapsen hommannut ja elänyt sen nuoruuteni loppuun joka ei koskaan oikein ehtinyt alkamaankaan. En tiedä silti tekisinkö niin mutta joskus pakosti sitä miettii. Hetkeäkään en lastani katunut tai olisi hänestä luopunut mutta silti sattui jäädä yksin kun kaverit eivät enää halunneet ystävää joka on vain kotona vaihtamassa vaippoja. Myöhemmin tämä kuitenkin tuli itselle selväksi, että näin se vain on, ei sille voi mitään ja kaveripiiriin jäi ne jotka oikeasti halusivat olla kavereita oli lapsia tai ei. Ehkä ihan terveellinen karsinta siis tuli suoritettua. Oli myös kiva nähdä miten jotkut kaverit tulivat toimeen lapsen kanssa todella hienosti vaikkei koskaan olisi voinut sitä kuvitella ja myös muille alkoi myöhemmin tulla lapsia jolloin myös itse aina paremmin sopi joukkoon.

Alkoholismi oli pilannut oman lapsuuteni joten en halunnut oman lapseni näkevän yhtään sitä puolta elämästä. Äitini tai muut läheiset on ollut meidän lapsellemme melkein aina tarvittaessa lapsenvahtina jos meidän piti päästä tuulettumaan ja olihan äitini innoissaan tuosta lapsesta myös. Kukapa ei olisi innoissaan ensimmäisestä  ainoan poikansa lapsenlapsesta. Ehkä suojelu on mennyt liiankin pitkälle kun lapsi ei vieläkään ole nähnyt minua tai äitiään ikinä humalassa. Korkeintaan yhden saunaoluen olen joskus nauttinut ja senkin suurten omantunnon tuskien kanssa. Alkoholia tämä lapsi ei tule näkemään sen enempää ainakaan meidän kanssamme, se on varma. Sellaiseen paikkaan emme mene jossa sitä on, näin se on ollut jo kahdeksan vuotta ja tulee olemaankin kunnes lapsi itse on sen ikäinen, että tietää mistä on kyse. Tosin olemme nykyään melkein absolutisteja mutta siitä huolimatta maailmassa on alkoholia ym vaaroja joita lapsen ei kuulu koskaan kohdata! Ei meidän lapsen ainakaan. Halusin kaiken turvan lisäksi hänelle myös onnellisuutta lapsuuteen, siis sitä jota minulla ei ollut joten yritän aina olla kiltti ja ehkä hemmottelen häntä liikaa joskus mutta hän on ainoani ja en halua hänen vanhana miettivän, että "minulla oli sellainen isä joka ei välittänyt". Niin ei nimittäin ole! Joskus tosin mokaan ja laitan itseni hänen edelleen ja sitten kadun hetken päästä, ajatellen, että minun takiani lapsi nyt ei päässyt vaikka kaverilleen ja hänellä on tylsää, olen varmasti paskin isä ikinä. On vaan niin hankala vieläkään osata tehdä kaikki asiat oikein vaikka on saanut 8vuotta harjoitella. Jotenkin tuntuu aina olo riittämättömältä, laiskalta ja huonolta. Olen saanut kehuja jopa ulkopuolisilta, että olen hyvä isä ja sehän tuntuu parhaalta kehulta mitä voi olla. Olenhan valvonut vähintään yhtäpaljon kuin hänen äitinsä, tehnyt ruokaa vähintään yhtä paljon, vaihtanut vaippoja yhtä paljon ja yrittänyt olla kaikessa mahdollisessa mukana vähintään yhtä paljon mutta silti joskus tuntuu aivan toiselta. Enkä minä kuitenkaan lasta joutunut kantamaan 9kuukautta vaikka tekisin kuinka paljon. Niinhän ne naisetkin aina sanoo.

Pitäisikö ihan aina olla valmis tekemään mitä lapsi pyytää? Ehkä ei mutta entä jos oma isä ei ollut koskaan valmis tekemään mitään vaan tarttui pullon kaulaan. Miksen itse voisi olla vastakohta ja tehdä kaiken. En vaan ole pystynyt. On täytynyt joskus olla töissä, en aina vaan ole jaksanut tehdä jotain, joskus on joutunut menemään jonnekin missä lapsella on tylsää, aina ei ole rahaa ostaa leluja eikä niitä aina saakkaan ostaa, joskus olen ollut raivona jostain hänen tekemisistään jne jne jne lista olisi varmasti loputon...
Kirjoitan tämän siksi kun taas eilen tapahtui jotain kun leikin lapseni kanssa (aika rajusti kylläkin) soittavani hänellä kitaraa (sitä on leikitty usein, siis kutittelua).. Ilmeisesti hän ei enää siitä tykännyt vaan lähti itkien pois ja minä perässä sanoen vaan, että älä nyt kiukuttele kun tulet nyt reippaasti ja tehdään glögiä ja pipareita. Hän ei halunnut mutta minä "pakotin" kun en ymmärtänyt hänen kiukutteluaan vaan painotin asiaa, että joka leikkiin ryhtyy, leikin kestäköön. Ei tullut sopua. Äitikin tuli jo väliin ja pyysi meitä sopimaan riita ja lapseni sanoi, ettei ollut tykännyt leikistä ja lopulta jouduimme sopimaan, että emme enää KOSKAAN leiki tuollaisia leikkejä jotka joskus ovat olleet niitä suuria kivoja leikkejä meillä isän ja lapsen välillä. Kestämätön tilanne. Tajusin tehneeni aivan itse lapselleni pahan mielen ja samalla iski totuus, että enää ei tuollaisia meidän leikkejämme leikittäisi, olinko tehnyt jotain todella väärin vai onko lapsi kasvanut ohi näistä leikeistä vai mitä on tapahtunut. Taas kestää kauan tajuta miksi olin niin idiootti tai miksi en osaa tehdä mitään oikein. Ensin makaan vaan kipujeni takia enkä tee mitään lapseni kanssa ja kun vihdoin lääkkeiden voimasta pystyn jotain leikkimään saan vain oman lapseni itkemään ja juoksemaan pois luotani, vieläpä näin joulun alla(aivan kuin oma isäni). Joskus ei vaan pääse yli siitä, että olisiko lapsen kuitenkin joskus parempi jos hänellä olisi vain äiti. He osaavat olla paljon neutraalempia ja rauhallisempia kuin isät (tai ainakin minä). Komennan lasta herkemmin, hemmottelen helpommin, näemmä olen ilkeä herkemmin jne.. Kaikki siis tapahtuu paljon herkemmin minun kanssani vaikka maailma on melko hidas paikka. Pitäisikö minun osata muuttua vai olenko vain liian itsekriittinen oman surkean lapsuuteni takia.. Pitäisi jonkun sossutätien tulla katsomaan lasta jonka isä on tälläinen..

Isien ja äitien välillä on muutenkin isoja eroja, niistä olen huomannut erään joka pätee moniin ja ainakin meidän perheeseen. Me isät yleensä olemme hyvin sellaisia, että annamme lasten mennä ja tutkia maailmaa, kotona kaupassa, joka paikassa. Emme välttämättä valvo heitä suoranaisesti ollenkaan vaan olemme "mukana" vain alitajuisesti keskittyen omiin hommiimme ihan rauhassa. Vasta kun tajuamme jotain tapahtuvan puutumme välittömästi asiaan. Äidit puolestaan ovat kuin robotteja lastensa valvomisessa, jos esimerkiksi kaupassa lapsi on millisekunnin kohdassa jossa äiti ei häntä suoraan näe, hänen vaistonsa heräävät heti ja välittömästi alkaa lapsen nimen huutelu ja etsiminen. Tuossa kohtaa isä ei ole vielä edes tajunnut, että miksi nyt huudellaan. Sama toimii jopa kotona, jatkuvasti kysellään "missä se on?" "mitä se tekee?" "itkikö se?" jne .. kun isän päähän ei oikein sovi muutakuin, että kai se nyt kotona voi olla missä vaan ja tehdä mitä haluaa. Usein äidit pitävätkin isiä piittaamattomina ja isät pitävät äitejä vähän hulluina kontrollifriikkeinä.. Vaikka kummallakaan osapuolella ei taida olla mitään syytä arvostella, olemme vain erilaisia.

Me molemmat olemme tarpeen. Äiti vahtii lasta suorastaan sairaalloisesti ja on se turva pienimmissäkin ongelmissa. Isä on vähän ehkä "unessa" mutta kun jokin asia tapahtuu hän on se suuri ja mahtava joka poistaa pahan. Äidit, olette vaistoinenne uskomattomia, ei muuta voi sanoa. Me isät olemme vain silloin kun tarvitaan, muuten vain silloin kun haluamme. Tai siltä se alkaa vaikuttaa jos asiaa ajattelee loppuun saakka. Ja niin myös valtio haluaa meille sanoa pyytämällä meidät sossuun todistamaan isyytemme paperilla mutta vain jos haluamme. Voihan äiti tarvittaessa raahata siihen tilaisuuteen vaikka jonkun puliukon kadulta ja zädäm hänestä tuli isä. Se ei tosin ole mikään supersankarin rooli tässä meidän maailmassamme vaan ehkä enemmänkin termi isä tarkoittaa sitä että  on vahingossa siittänyt jonkun raskaaksi. Usein on vielä nimittäin tapana ajatella isän rooli loppuu siihen ja äiti on se joka lapsen hoitaa. Minä en halua omalle lapselleni niin ja haluan muidenkin isien pitävän itseään todella tärkeinä! Haluaisin lapsen olevan ylpeä myös isästään ja ehkä jossain villeissä ajatuksissa pitävän minua jopa yhdenvaraisena äidin kanssa. Silti oli isät tai äidit millaisia hyvänsä uskoisin, että lapsella olisi silti hyvä olla molemmat, jopa minä olen tyytyväinen, että molemmat on. Sain isäni ansioista melkoisen elämän koulun oman elämäni alkumetreillä.
Oma lapseni on monta kertaa kehunut minua kavereilleen "kuinka mun isä osaa sitä ja tätä".. Äitejä heidän ei tarvitse edes kehua koska ajatuksissaan ainakin kaikilla on äiti ja ne on niin hyviä aina. Isät on niitä joista tehdään vertailuita.
Ollaan kuitenkin kaikki vanhemmat onnellisia siitä mitä on luojalta saatu ja yritetään tässäkin asiassa parhaamme. Se nimittäin riittää kyllä. Ei meidän kenenkään vanhemmat ole olleet täydellisiä mutta silti joitain hyviä muistoja löytyy aina ja ilman heitä ei oltaisi kuitenkaan täällä. Itse voin kiittää suurimmaksi osaksi äitiäni mutta olishan se isäkin kiva ollut jos ei olisi kaveerannut sen kossun kanssa joka päivä. Tai ehkä saamani elämänkoulu oli hyvä (en usko sillä jos minulla olisi ollut joku "roolimalli" tuskin olisin niin tyhmästi omat asiani aina hoitanut)....


Jos teitä isät jännittää se lapsen tulo, unohtakaa koko juttu. Varmasti olette 110% mukana kun se tapahtuu halusitte tai ette. Olkaa lisäksi valmiina tunteisiin joita teillä ei koskaan ole ollut eikä koskaan tule olemaan. Ja siis vain ainoastaan hyviin tunteisiin! Itse en lapsista pidä vieläkään mutta omaa lasta rakastan täydestä sydämestä vaikka väliin en osaa ehkä tehdä niin kuin haluaisin. Jatkan yrittämistä päivä kerrallaan ja niin kauan kun lapseni minulle suo hymyn silloin tällöin tiedän ainakin osittain onnistuneeni. Älkää siis koskaan vähätelkö itseänne ja koskaan ei ole myöhästä alkaa suorittamaan isyyden tuomia tehtäviä! Äidit, nostakaa hattua itsellenne ja jaksamisellenne olla jatkuvasti tahtomattannekin valppaita vartijoita. Meidän vanhdempien vuorovaikutus tekee lapsistamme tietynlaisia henkilöitä. Yksinhuoltajille vielä erillinen suuuuuuri hatunnosto. Te joudutte yksin jaksamaan kaiken taakan, vahtimaa, hoitamaan, ruokkimaa jne ja teette yksin lapsestanne sen mikä hänestä on määrä tulla. Vaikka joskus ette jaksaisi se on täysin oikeutettua, olemme ihmisiä, emme koneita. Muistakaa, että silti jokainen tekonne on merkityksellinen ja vaikuttaa tulevaan. Olette todellisia sankareita!

Itse päästin kirjoettaessani tätä muutaman kyyneleen, että se niistä miehisyyden opeista omassa lapsuudessa mutta samalla se kertoo sen miten tärkeää ja vaikeaa tekstiä tämä oli kirjoittaa.. Jos on sekavaa luettavaa, syyttäkää minua.


Kiitos ja kumarrus. Sekä toive, että luette muitakin tekstejäni jos tämän jaksoitte loppuun lukea.

-Opinio

Lukekaa, kommentoikaa. Tykätkää, jakakaa ja seuratkaa facebookissa, blogilistoilla ym. siitä tulee todella paljon voimia kirjoitella ja muutenkin. Kiitos ystävät.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Mitä vielä mietit? Kirjoita nyt vaan se kommenttisi.. Jos on jotain sanottavaa se kannattaa sanoa!