perjantai 17. tammikuuta 2014

Tytär kouluun


Pakostikin joka aamu kun tytär lähtee kouluun tulee mieleen samat ajatukset kuin hänen ensimmäisi koulupäivinään. On ne tuntemukset erikoisia mitä meidät vanhemmat laitetaan kokemaan, tämäkin on ehdottomasti niitä fiiliksiä joita sellainen joka ei lasta aio hankkia ei pääse kokemaan.
Kun lapsi menee kouluun tulee sellainen hyvä mieli, että nyt on päästy tavallaan johonkin tavoitteeseen tai johonkin tiettyyn pisteeseen kasvatuksessa. Sitä intoa täynnä ostelee lapselle reppua, kyniä, kumeja ym jopa enemmän kuin olisi tarpeen. Mutta minkäs sille voi kun innostuu. Sitten sitä ensimmäistä aamua odotellaan innoissaan, että pääsee saattamaan lapsen kouluun ensimmäisen päivän aloittamiseksi. 
Sinä aamuna aamupalaa syödään reilusti, hyvissä ajoin ja sitten hössötetään sitä sun tätä vaatteiden, kouluvarusteiden ja muiden asioiden kanssa jotta kaikki menisi varmasti hyvin. Aivan kuin ei koskaan ennemmin oltaisi aamulla yhdessä herätty ja lähdetty johonkin. Vihdoin lähdetään kävelemään koulua kohti ylpeänä siitä omasta ihanasta lapsesta joka tietysti omasta mielestä on se paras ja ihanin lapsi koko maailman kaikkeudessa. Koulun pihalla odotellaan muiden lapsien ja niiden vanhempien kanssa hetki ennen kuin kellot sitten jo pian soivatkin.
Sitten se tapahtuu, lapsi lähtee kohti koulun sisätiloja ja häviää muiden lasten sekaan ja tajuat olevasi hetkellisesti täysin tarpeeton, ei tämä olekaan sinun juttusi vaan sen lapsen... 
Kävelet kotiin miettien, että koskahan se pääsee ja onkohan siellä kaikki nyt varmasti hyvin, sopeutuuko se muihin lapsiin jne jne jne. Kaikki mahdolliset pahat ajatukset käyvät mielessäsi mutta ymmärrät kyllä, että ylireagoit. Kuitenkin päivä ei tunnu kuluvan vaan odottaminen on piinaavan pitkää sekoilua omien ajatuksien kanssa.
Vihdoin saat mennä hakemaan lasta koulusta ja hän kertoo kaiken menneen hyvin, helpotut kovasti ja olet enstistäkin ylpeämpi. Päivä menee normaalisti ja huomenna taas kouluun. Pari päivää myöhemmin lapsi jo sanoo, että voi kävellä kouluun itsekin (kouluun matkaa noin 100m) kun muutkin kaverit niin tekevät. Eihän siinä voi muutakun myöntyä.
Silloin sen tajuaa, että lapsi on nyt aloittanut itsenäistymisen ja vaikka se koulumenestys, uudet kaverit ym. lämmittävät sinunkin mieltäsi on se haikeaa. Ennenpitkää lapsi alkaa käydä omatoimisesti kavereilla ja kaverit teillä. Kaikki tämä tekee sinutkin onnelliseksi mutta samalla tajuat aina vain paremmin, että lapsestasi on tulossa joku eikä se kohta enään ole se vauva joka on aina  sinua tarvinnut joka asiaan. Olet siis tulossa pikkuhiljaa tarpeettomaksi elämäsi tärkeimmässä tarkoituksessa.
Pian lapsi menee toiselle luokalle, kolmannelle, neljännelle ja niin edelleen. Sitten muutetaan kohta jo omilleen. Tulekoohan hän edes moikkaamaan vanhempiaan joskus.. Entä ne yhteiset hetket jotka hän on ollut kanssasi, vierässäsi ja lapsenasi. Onko niitä enään?
Tälläistä onnen ja ahdistuksen yhtäaikaisuutta ei voi monessa asiassa mielestäni kokea enkä todellakaan tiedä onko se lopulta enemmän onnellista vai jopa surullista mutta kertoo se siitä miten tärkeä lapsi on vanhemmalleen. Samalla tajuaa miten itsekästä ajattelua tämä vanhempana olo on kun periaatteessa haluaisi omistaa lapsensa aina ja iäti mutta kuitenkin on pakko päästää irti vähitellen. Kuin köyden vetoa jonka tiedät joutuvasi luovuttamaan hitaasti ja kivuliaasti köysi käsiä poltellen, samalla ollen kuitenkin onnellinen vastustajan voitosta koska hän on sinulle tärkeintä maailmassa.

1 kommentti:

Mitä vielä mietit? Kirjoita nyt vaan se kommenttisi.. Jos on jotain sanottavaa se kannattaa sanoa!